Maailmalle ajattelua avartamaan – Christina L. Saarinen haluaa testamentillaan tukea kuvataiteen opiskelijoiden kansainvälistymistä
Kuvataiteilija ja terapeutti Christina L. Saarinen haluaa tukea testamenttilahjoituksellaan Kuvataideakatemian opiskelijoiden kansainvälistymistä. Matkan päästä katsominen tuo uusia näkökulmia ja vahvistaa itsetuntemusta.
Lumppupaperille sormin siveltyjä miehen korkuisia abstrakteja maalauksia, joissa on maalia ja mustetta kerros kerroksen perään. Tai hetkessä muutamalla vedolla tehtyjä maalauksia. Nykyisin pari- ja seksuaaliterapeuttina työskentelevä Christina L. Saarinen esittelee vastaanottohuoneessaan vuosien varrella syntyneitä töitään.
”Minulle maalaaminen on tapa olla. Kun maalaan, keskityn vain siihen. Joskus yöllä herättyäni menen katsomaan työtä ja jatkamaan maalaamista. Tällainen keskittyminen vaatii aikaa. Hetkeen minulla ei sitä ole ollut, mutta vielä aion jatkaa taiteen tekemistä”, Saarinen kertoo.
Monet Saarisen töistä ovat syntyneet ulkomailla. Hän on oleskellut pitkään muun muassa Intiassa Punessa Osho-keskuksessa japanilaisen taiteilijan Meera Hashimoton opissa. Meditatiivisen taiteen ja taideterapian kursseilla yhdistyivät tanssi ja visuaalinen ilmaisu.
Saarinen on asunut Lähi-idässä ja matkaillut Kaukoidässä ja Pohjois-Afrikassa. Maailmalla vietetyt vuodet ovat antaneet vaikutteita, tuoneet uusia näkökulmia ja avanneet ajattelua.
Nyt hän haluaa tarjota samanlaisen mahdollisuuden myös Kuvataideakatemian opiskelijoille testamenttaamalla varojaan Taideyliopiston tukisäätiölle. Saarisen nimiin perustettavalla rahastolla on tarkoitus tukea akatemian opiskelijoiden opintoja ja projekteja ulkomailla.
”Fyysisen ja henkisen etäisyyden ottaminen vanhaan tuttuun on tärkeää. Uudessa ympäristössä näkee asiat erilaisessa valossa ja löytää itsestään ihan uusia puolia. Se on olennaista taiteilijalle. On hyvä mennä jo nuorena kuulostelemaan maailmaa ja itseään”, Saarinen sanoo.
Perimmäisten kysymysten äärellä
Saariselle taide on oman identiteetin ja perimmäisten kysymysten pohtimista. Kuka minä olen? Keitä me olemme? Mistä tulemme? Mikä tekee meistä ainutlaatuisia? Entä mikä meitä yhdistää? Muun muassa tällaisia kysymyksiä taide esittää ja etsii kysymyksiin myös vastauksia.
Pohtiminen ja itsensä etsiminen ja tarkastelu synnyttää lopulta hyvinvointia. Itsetuntemuksen kehittäminen on olennainen osa elämää. ”Ajattelen myös, että taide yhdistää meitä – ihan samalla tavalla kuin vaikkapa urheilu”, Saarinen pohtii.
Taiteen määrittelyn suhteen Saarinen on hyvin avoin. Olennaista ei ole se, mitä tekee, vaan se, miten tekee. ”Minusta ruuanvalmistuskin voi olla taidetta, omintakeista itseilmaisua. Kun kokeilee ja testaa, syntyy jotain aivan uutta”, hän antaa esimerkin.
Maailmalla vietettyjen vuosien jälkeen Saarinen on pannut merkille, että suomalaiset arvostavat taidetta aivan eri tavalla kuin parikymmentä vuotta sitten. Julisteiden sijaan opettajapariskunta ripustaakin kotinsa seinälle taas uniikkia taidetta. Taidegallerioita on enemmän kuin ennen, ja niissä on myös kuhinaa.
Taide on hänen mielestään demokratisoitunut muutamassa vuosikymmenessä. Korkeakulttuuri ei ole enää vain eliitin asia, vaan se on aiempaa lähempänä tavallista ihmistä.
Viime aikojen kulttuuriin ja taiteeseen kohdistuneet leikkaukset eivät siis ole Saarisen mielestä koko totuus. Yhteiskunnassa on samaan aikaan eri suuntiin vieviä virtauksia.
Vuodet maailmalla ovat avanneet Saarisen silmät myös sille, että Suomessa tehdään maailmankin mitassa hienoa taidetta. ”Meillä on mesenaatteja ja julkista tukea vähemmän kuin monissa muissa maissa, mutta silti taide on korkeatasoista”, hän sanoo.
Nuorissa on taiteen tulevaisuus
Omasta kokemuksestaan Saarinen tietää, että taiteen tekeminen tarvitsee aikaa.
”Uuden luominen on prosessi. Vaikka itse työn toteuttaminen ei veisi kovin kauaa, sitä edeltää usein pitkä valmistautuminen, ajatustyö ja mietiskely”, Saarinen sanoo.
Hänen mielestään etenkin nuoria taiteilijoita pitää tukea. Heille pitää mahdollistaa tarvittava aika ja olosuhteet taiteen tekemiseen.
”Kuvataide ei ole välttämättä se ensimmäinen asia, jota ihmiset tukevat. Se on jäänyt lahjoituksissa vähän paitsioon. Ja vielä enemmän varjoissa ovat taideopiskelijat. He voivat usein vain haaveilla apurahoista. Rahallinen tuki menee yleensä kokeneille taiteilijoille”, Saarinen sanoo.
Nuorissa on suomalaisen taiteen tulevaisuus. He tarvitsevat tilaa kasvaa.
Teksti: Anu Vallinkoski