Kunniatohtori Hilja Grönfors: Lapsi, joka lauloi onnensa
Muusikko Hilja Grönfors on tehnyt suuren ja perusteellisen työn romanien musiikkiperinteen kerääjänä ja esittäjänä. Mitään palkintoja vaatimaton taiteilija ei ole työstään koskaan odottanut. Hän on yksi Taideyliopiston promootiossa vihittävistä kunniatohtoreista.
Pieni, punainen auto oli suorastaan huomiota herättävän huonossa kunnossa. Jotenkin se kuitenkin kulki, rähjäisellä takapenkillään kitara, muistivihko ja kynä.
”Minusta tuntui, että näiden laulujen kerääminen oli velvollisuuteni. Tehtävä, joka oli minulle annettu”, sanoo muusikko Hilja Grönfors.
Lauluilla hän viittaa romanien perinteisiin lauluihin, romanikielisiin tai suomen kielellä laulettuihin kappaleisiin, jotka ovat olleet vaarassa hävitä – ja ovat vaarassa edelleen. Grönfors on tehnyt valtavasti työtä jo yhdeksänkymmentäluvulta lähtien kerätäkseen talteen romanien aineetonta kulttuuriperintöä.
Punaisella pikkuautollaan hän ajeli Suomea ristiin ja rastiin, tavaten eri romanisukujen edustajia, vanhoja miehiä sekä naisia. Grönfors soitti taloissa ja tapahtumissa kitaraa ja maanitteli lauluja esiin. Tietokonetta tai nauhuria ei työn apuna ollut, eikä Grönfors ole niitä tähänkään päivään mennessä käyttänyt. Laulujen sanoja hän kirjoitti ylös käsin. Melodiat Grönfors painoi mieleensä, sillä nuotteja hän ei tuntenut.
”En ole koskaan odottanut työstäni mitään palkintoa”, Grönfors sanoo vaatimattomasti.
Palkintoja on kuitenkin tullut. Grönfors on nimitetty muun muassa mestarikansanlaulajaksi Kaustisen musiikkijuhlilla vuonna 2005. Kalevala-palkinnon hän sai vuonna 2011 ja Suomi-palkinnon työstään romanien kulttuurin hyväksi vuonna 2014. Taideyliopisto vihkii Grönforsin kunniatohtoriksi yliopiston promootiossa elokuussa 2024.
Grönfors sanoo pitävänsä tätä suurena kunniana mutta olevansa tunnustuksesta hieman hämillään.
”Minähän olen vain tällainen tavallinen taivaltaja. Mutta tietysti olen tästä myös todella ilahtunut ja kiitollinen.”
Musiikissa siirtyvä tieto
Grönforsin ollessa lapsi heidän kaksitoistahenkinen perheensä liikkui paljon. Näin tekivät muutkin romanit siihen aikaan. Kärryt ja reet kulkivat aikuisten laulaessa, pieni Hilja istui kyydissä ja kuunteli. Reittipaikoilla kohdattiin muita perheitä ja sukuja, ja musiikki oli läsnä kaikkialla. Grönfors tunsi suurta vetoa sitä kohtaan – jos jossain soitto soi, siellä oli taatusti myös Hilja.
”Varmasti jo niiltä ajoilta on suurin osa perinteisistä melodioista jäänyt mieleeni. Se on auttanut laulujen kokoamistyössä paljon”, Grönfors arvelee.
Laulut saattoivat kertoa rakkaudesta, liittyä kulkemiseen tai vankeuteen ja kaihoon tai olla niin sanottuja markkinalauluja. Myös suurta ja mahtavaa sukua kehuvia mahtilauluja laulettiin. Grönfors kertoo, kuinka laulut ovat sukupolvien ajan kulkeneet romaniheimossa perintönä. Niiden sanoitukset ovat siirtäneet eteenpäin arvokasta tietoa yhteisön tavoista ja perinteistä sekä välittäneet esimerkiksi ohjeita aikuisilta lapsille, opettaneet hyvään elämään.
Romanimusiikissa kaikki eivät suinkaan saa laulaa samoja lauluja. Miesten markkina- ja mahtilaulut eivät sovi naisille, eikä miestenkään ole soveliasta esittää naisille tarkoitettuja kappaleita.
Grönforsista on vuosien saatossa tullut arvostettu esiintyjä, jonka sallitaan tehdä poikkeuksia. Aloittaessaan hän oli kuitenkin hyvin varovainen.
”Hyvä kun puolella suulla uskalsin tiettyjä kappaleita laulaa, sillä pelkäsin niitä esittäessäni loukkaavani perinteitä”, Grönfors sanoo.
Sukupolvien vaihtuessa ja romanien kiertävän elämän vähentyessä moni kappale ja niiden sanat alkoivat painua unholaan. Myös melodiat alkoivat muuttua. Tämä konkretisoitui Grönforsille romanikielenopettajan kurssilla vuonna 1996. Kurssin kaksitoista romanitaustaista opiskelijaa olivat kaikki musikaalisesti taitavia, mutta yksikään ei osannut edes yhtä laulua kokonaan alusta loppuun.
Grönfors oli itse kasvanut lauluperinteen keskellä ja ymmärsi, että perinteellä oli nyt hätä.
”Silloin se jotenkin välähti, että minun täytyy korjata tämä tilanne. En saisi pitää jo osaamiani lauluja vain itselläni”
Kun koulu päättyi, pakkasi Grönfors autonsa ja suuntasi tien päälle. Hänen pyyteettömän työnsä tuloksena taltioituna on tällä hetkellä noin 130 kappaletta, joista osa on myös nuotitettu Sibelius-Akatemiassa ja koottu kahdeksi nuottikirjaksi.
Lisää on tulossa, sillä Grönfors kiertää edelleen etsimässä lauluja ja metsästää kadonneita sanoja.
”Vielä tuolla on monta kappaletta hakematta. Tavoitteeni on saada niistä jokainen nuotitettua.”
Lapsi laulaa onnensa
Grönforsin vaikutus romanikulttuuriin ei rajoitu ainoastaan laulujen keräämiseen. Hän on myös ansioitunut muusikko ja esiintyjä, joka sanoo musiikin ja laulun virtaavan veressään.
”Minähän kuulemma lauloin jo ennen kuin osasin kunnolla puhuakaan. Vanhemmat ihmettelivät, että mikä tämä tällainen lapsi on”, Grönfors sanoo ja hänen silmissään pilkahtaa iloisesti.
”Mieleeni on jäänyt, kuinka mummoni sanoi, että tämä lapsi laulaa onnensa. Monesti olen sen jälkeen miettinyt, mitä mummo oikeastaan tarkoitti. Laulanko itseni onnelliseksi vai laulanko onneni ohi?”
Musiikin opiskeluun kukaan ei suvussa kuitenkaan ymmärtänyt lasta kannustaa. Opettaja koulussa tunnisti Grönforsin lahjakkuuden, mutta ei hänkään yksin pystynyt auttamaan tyttöä eteenpäin.
Grönfors kertoo toisinaan miettineensä, miten erilainen hänen polkunsa olisi voinut olla, jos hänen olisi ollut mahdollista opiskella musiikkiopistossa, edetä siitä konservatorioon ja Sibelius-Akatemiaan.
”Toisaalta mietin, olisiko pelkkä kannustus silloin mitään muuttanut”, hän pohtii.
”Eihän meitä romaneja haluttu minnekään. Peruskoulun jälkeen hain opiskelemaankin vaikka minne, mutta minut hyväksyttiin vain kansanopistoon”, Grönfors sanoo.
Yhä edelleen voi kysyä, kuinka tasavertaiset mahdollisuudet verrattuna valtaväestöön nuorilla romaniväestön edustajilla on esimerkiksi taiteen korkeakoulutukseen. Grönfors uskoo, että monella romanilla olisi valtavasti lahjoja ja annettavaa alalle.
”Heitä rohkaisisin tavoittelemaan sitä, mitä haluavat. Mutta se vaatii rohkeutta ja pitkäjänteistä työskentelyä myös nuorelta itseltään.”
Grönfors arvelee asenneilmapiirin olevan nykyään jossain määrin suopeampi vähemmistöjä kohtaan, mutta vanhat asenteet istuvat paikoin tiukassa.
”Haluan tietysti, että kulttuuristamme jää jälki, ja esimerkiksi keräämäni kappaleet pyrin tallentamaan juuri sellaisina kuin ne ovat kulkeneet, aitoina ja muuttumattomina”, hän sanoo.
”Mutta samalla toivon, että voin omalla esimerkilläni luoda uutta ja erilaista kuvaa romaneista ja innostaa ihmisiä ajattelemaan erilaisia mahdollisuuksia.”
Taivas avautuu Ruotsissa
Grönforsin ollessa parikymppinen hänen koko perheensä muutti lama-Suomesta työn perässä Ruotsiin. Elämää 70-luvun Tukholmassa Grönfors kuvailee suorastaan taivaalliseksi. Romaneja ei syrjitty, töitä löytyi heti ja niitä sai tehdä niin paljon kuin huvitti.
”Se oli uskomatonta. Pian meillä oli varaa asua viiden huoneen asunnossa, joka tuntui suorastaan palatsilta.”
Suomessa Grönfors jo tiedettiin omiensa keskuudessa taitavana laulajana, eikä tämä jäänyt huomaamatta myöskään Ruotsin romaniyhteisössä. Hän oli kysytty esiintyjä juhlissa ja päätyi laulamaan sekä Ruotsin radioon että televisioon.
”Silloin tarjottiin mahdollisuutta lähteä laulamaan myös esimerkiksi Saksaan, mutta en tuolloin ymmärtänyt mahdollisuuden arvoa”, Grönfors muistelee.
Ruotsissa asuessaan Grönforsista tuli äiti ja lapsi alkoi vaikuttaa elämänvalintoihin. Hän pohtii yhdessä vaiheessa jopa yrittäneensä tarkoituksella hieman irtaantua musiikista ja väistellä sitä kohtaan tuntemaansa paloa. Elämässä oli vastuita ja velvollisuuksia, jotka ohittivat haaveet.
Suomeen Grönfors palasi hänen poikansa tullessa kouluikään.
”En halunnut kasvattaa häntä suurkaupungin hälinässä, ja vanhempanikin olivat jo muuttaneet takaisin tänne. Tuntui turvallisemmalta palata kotimaahan elämään yhdessä omieni kanssa.”
Kohtalokkaat kyläjuhlat
Nuoresta asti Grönfors on ollut myös taitava ompelija, joka muiden töidensä ohella ompeli romaninaisille pukuja. Upeita kankaita hän on vaatteita varten käynyt hakemassa muun muassa Turkista ja Ranskasta.
Erään pitkän kankaidenhakumatkan jälkeen Grönforsin serkku, Yleisradion toimittajana työskennellyt Raila Halmetoja soitti hänelle ja kysyi esiintymään Kumpulan Kyläjuhliin, jotka olisivat saman päivän iltana.
”Minua väsytti, olin palannut myöhään yöllä Turkista enkä olisi millään jaksanut lähteä. Mutta Raila oli sinnikäs, ei antanut periksi vaan intti ja vetosi”, Grönfors muistelee ja häntä näyttää hieman naurattavan.
Uskoi kohtaloon tai ei, tämä yksi esiintyminen muutti Grönforsin elämän suunnan täysin. Hän esitti tapahtumassa viisi kappaletta, jotka myös nauhoitettiin.
Uusi musiikillinen alku esiintyjänä ajoittui samoihin hetkiin kuin herääminen romanien musiikkiperinteen katoamiseen. Asiat liittyivät yhteen, langanpäät solmiutuivat. Grönfors keräsi kadonneita lauluja ja myös esitti niitä. Musiikki alkoi näytellä Grönforsin elämässä alati kasvavaa osaa.
Ensimmäisen oman, perinteisiä romanikappaleita sisältävän levynsä Phurane Mirits Grönfors julkaisi vuonna 2008. Se palkittiin Etno-Emmalla. Samana vuonna ilmestyi myös Katariina Lillqvistin ohjaama, Grönforsista ja Suomen romanien historiasta kertova dokumentti Eihän tämä maa minun maani ollut. Kansan- ja maailmanmusiikkipiirit heräsivät.
”Suomalainen romanimusiikki on säilynyt puhtaampana ja alkuperäisempänä verrattuna muuhun Eurooppaan, missä se on osin sotkeentunut uuteen iskelmämusiikkiin”, Grönfors kertoo.
Sittemmin Grönfors on kiertänyt esiintymässä lukuisilla kansainvälisillä festivaaleilla niin Suomessa kuin ulkomailla, esiintynyt pienimuotoisemmissa tapahtumissa ja julkaissut yhteensä kolme omaa levyä. Lisäksi hän on esiintynyt lukuisilla eri äänitteillä, tehnyt yhteistyötä eri orkestereiden ja muiden artistien kuten esimerkiksi rap-artisti Palefacen kanssa ja kasvattanut romanimusiikin tunnettuutta muun muassa kouluvierailuilla. Perinteisten kappaleiden lisäksi Grönfors säveltää ja sanoittaa myös uutta musiikkia.
Musiikin lisäksi Grönfors on aktiivinen myös Helsingin Lapinlahdessa sijaitsevan romanikulttuurin museon toiminnassa ja toimii museon puheenjohtajana. Periaatteessa Grönfors on eläkkeellä, mutta laakereillaan hän ei lepäile.
“Rakastan musiikkia ja elän sen myötä. Pienenä haaveilin, että minusta tulee suuri tähti, ehkä kenties oopperalaulaja. Ehkä se ei vielä ole liian myöhäistä.”
Teksti: Elli Collan
Taideyliopiston promootio eli yliopisto-opintojen juhlallinen päätös järjestetään Helsingissä 16.–18. elokuuta 2024. Tilaisuudessa promovoidaan Taideyliopiston akatemioista valmistuneita maistereita ja tohtoreita. Promootiossa vihitään lisäksi kahdeksan kunniatohtoria, jotka edustavat alojensa edelläkävijöitä, taiteen koulutusta tai taiteen yhteiskunnallista asemaa ja merkitystä edistäneitä vaikuttajia Suomesta ja maailmalta.
Kuvataideakatemian, Sibelius-Akatemian ja Teatterikorkeakoulun johtokunnat sekä Taideyliopiston hallitus ovat nimenneet kunniatohtorit. Kunniatohtoriksi vihkiminen on korkein huomionosoitus, jonka yliopisto voi myöntää.
