Kunniatohtori Hanna Helavuori: Kuuma tai kylmä – ei koskaan penseä
Taideyliopiston promootiossa vihittävä kunniatohtori Hanna Helavuori on tehnyt valtavan työn suomalaisen teatterikentän eteen – puhtaasta ilosta, tekemisen riemusta ja rakkaudesta teatteriin.
Vuonna 1972 The Royal Shakespeare Company vieraili Kansallisteatterissa. Se esitti teatterilegenda Peter Brookinohjaaman näyttämösovituksen Kesäyön unelmasta.
“Se oli iso juttu. Käsittelimme alkuperäistekstiä koulun englannintunnilla, ja Porista lähti iso joukko koululaisia katsomaan esitystä”, muistelee vapaa kirjoittaja, tutkija ja kriitikko Hanna Helavuori, jonka Taideyliopisto nimittää kunniatohtoriksi promootiossa elokuussa.
Matkat Helsinkiin ja takaisin veivät aikaa, ja myös satumaisen näytelmän kesto oli lähes kolme tuntia.
“Täydellinen alibi”, sanoo Helavuori ja alkaa nauraa.
“Lintsasimme kaverini kanssa koko reissusta ja riekuimme illan ulkona Porissa!”
Vapaiden käsien voima
Sittemmin harva teatterikentän tapaus on mennyt Helavuorelta ohi. Hänen lähes koko nelikymmenvuotinen työuransa on liittynyt tavalla tai toisella teatteriin. Helavuori työskenteli pitkään esimerkiksi Teatterimuseossa ja myöhemmin myös Teatterin tiedotuskeskus TINFOn johtajana.
“Näissä molemmissa työpaikoissa saatoin toteuttaa kutsumustani vapaasti yhdessä muiden kanssa”, Helavuori kuvailee.
Teatterimuseo kehittyi Helavuoren johtajuuden aikana eläväksi museoksi, teatterihistorian ja nykyajan yhteen kietovaksi yhteisölliseksi alustaksi. Näkyville pääsi niin kuvataiteilijoiden, äänisuunnittelijoiden kuin näyttelijöiden ja tutkijoiden työ.
Museon omalla näyttämöllä järjestettiin performansseja ja työpajoja. Helavuori itse veti museon tiloissa leirikouluja Teatterikorkeakoulun opiskelijoille osana teatterihistorian opintoja. Vuonna 2000 museo palkittiin Eurooppa-neuvoston museopalkinnolla.
“Se oli ihana työpaikka, oikea vapauden valtakunta. Kiitos menestyksestä kuuluu sekä museon henkilökunnalle että Teatterimuseon säätiölle, joka luotti meihin, kannusti ja antoi luvan tehdä jotain aivan uutta”, Helavuori toteaa.
TINFOn johtajana Helavuori kehitti yhdistyksen tiedontuotantoa, viestintää ja tilastointia. Puolivahingossa hän alkoi tuottaa lyhyitä teatteriarvioita sekä kommentteja myös muista ajankohtaisista asioista yhdistyksen uutiskirjeeseen. Niitä luettiin ahkerasti kautta maan.
Helavuori sanoo kirjoittaneensa Merkintöjä työpäiväkirjasta puhtaasti ajattelun ja kirjoittamisen ilosta varsinaisen työajan ulkopuolella.
“Uutiskirje lähti aina torstaisin, joten istuin joka keskiviikko pikkutunneille saakka kirjoittamassa muistiinpanojani puhtaaksi”, hän muistelee.
Työurallaan Helavuori on opettanut myös Teatterikorkeakoulussa esimerkiksi nykyteatterin historiaa. Hän sanoo Taideyliopiston olleen arvokas vertaisoppimisen paikka.
“Ajatustenvaihto lahjakkaiden opiskelijoiden kanssa sekä opiskelijatöiden katsominen ja lukeminen kasvattivat omaa ymmärrystäni.”
Suomalaista koulujärjestelmää Helavuori moittii eriarvoistuneesta taidekasvatuksesta, joka ei anna lapsille ja nuorille yhtäläisiä valmiuksia tulkita tai tehdä taidetta. Kotoa näitä valmiuksia ei välttämättä saa, vaan taide ja siihen liittyvät harrastukset ovat usein korkeasti koulutettujen ja hyvin toimeentulevien etuoikeus.
“Pelkään, että tämä kaventaa Taideyliopistoon pyrkivien mahdollisuuksia tietyn joukon osalta ja tulee vaikuttamaan sekä taidealalle rekrytoitumiseen että taiteen tulevaisuuteen”, Helavuori sanoo.
Taideammattien korkeakoulutus sen sijaan on hänestä Suomessa hyvällä tasolla.
“Enemmän olen välillä huolissani siitä, millaiseen teatterikenttään nämä orastavat lahjakkuudet tulevat työllistymään. Tunnistetaanko taiteilijan ja taiteen arvoa enää tulevaisuudessa?”
Luihin ja ytimiin
Aikanaan Helavuori suunnitteli uraa äidinkielenopettajana ja lähti opiskelemaan Turun yliopistoon. Teatterin pariin sysäytymisestään Helavuori hän kiittää opiskeluvuosiensa professori Irmeli Niemeä,joka kannusti Helavuorta ja räätälöi kirjatenttejä sisältämään esimerkiksi teatterin teoriaa.
“Immukin oli kiinnostunut elävästä teatterista, väitellyt Maria Jotunin näytelmistä ja ollut kehittämässä valtion taidepolitiikkaa. Hän osoitti esimerkillään, ettei toimijuuden tarvitse rajoittua akateemiseen työhön ja tutkimukseen”, Helavuori sanoo.
Helavuori oli päässyt katsomaan esityksiä jo lapsena Porissa ja innostunut teatterista tuolloin valtavasti. Porin työväen teatterin historiasta hän sittemmin kirjoitti myös gradunsa.
“Porissa teatteri avautui yhteiskuntaan, oli elinvoimainen ja veti puoleensa myös nuoria. Näyttämölle minua ei olisi saanut kirveelläkään, mutta rakastin olla yleisössä.”
Lukioikäisenä Helavuori kävi luokkansa kanssa katsomassa Turun kaupunginteatterin esityksiä. Erityisen vaikutuksen teki Kalle Holmberginohjaama Seitsemän veljestä, jonka välittämät tunteet menivät luihin ja ytimiin.
“Ystäväni muisteli vuosikymmeniä myöhemmin, että olin tuon esityksen jälkeen intoillut suorastaan sekopäisenä siitä kuhinasta ja liikkeestä, mitä olin juuri todistanut.”
Helavuori sanookin, ettei koskaan pysty seuraamaan esityksiä viileän analyyttisesti.
“Koen yleisönä olevani kuin rakkaudellisen aktin toinen osapuoli, jonka on myös altistuttava ja annettava itsensä esitykselle siinä missä tekijöidenkin”, hän pohtii.
“Kalle Holmberg siteerasi aikanaan usein Raamattua sanoen, että ole kuuma tai ole kylmä, mutta älä ole penseä. Se on minusta hyvä ohje muillekin kuin teatterintekijöille.”
Taide tarvitsee välittäjiä
Helavuoren tapa kirjoittaa näkemistään esityksistä on aina myötäkarvainen. Hän ei erottele oikeaa tai väärää tapaa tehdä taidetta, vaan pyrkii näkemään jokaisen esityksen sellaisena kuin se on, tekijöilleen tärkeänä ja merkityksellisenä.
Kritiikkiin sanallistuu Helavuoren laaja perspektiivi, runsas historiatietoisuus sekä pitkä kokemusmuisti, joka löytää ja solmii sekä vanhoja että uusia yhteyksiä.
“Ajattelen teatterista kirjoittamista arvonantona ja rakkaudellisena rohkaisuna tekijöille tehdä ja uusille yleisöille nähdä”, Helavuori sanoo.
Kirjoittaessaan hän haluaa osaltaan ylläpitää taidekritiikin tilaa, joka on viime vuosina kaventunut huomattavasti. Esimerkiksi useita kulttuuritoimituksia ja kokonaisia sanomalehtiä on lakkautettu. Monien taiteen eri aloilla toimivien työ uhkaa Helavuoren mielestä painua näkymättömiin.
“Taide tarvitsee välittäjiä, ihmisiä, jotka kertovat siitä myös pintaa syvemmältä”, Helavuori pohtii.
“Viihteellistynyt ohjelmisto saa tilaa, mutta marginaalin esitykset tuskin lainkaan. Taidepuhe on näivettynyt. Freelancer-kriitikoille ja -kulttuuritoimittajille maksetaan huonosti, eikä tilauksia edes välttämättä tule.”
Suomalaisen teatterin uudet yleisöt
Monimuotoinen, -värinen ja -ääninen teatterikenttä on Helavuoren mielestä demokratian rakennusainetta ja välttämätön osa kansalaisyhteiskuntaa.
“Teatteri on osa kriittistä ajattelua, joka opettaa meille tapoja olla olemassa ja elää toistemme kanssa. Se, keitä ja mitä näyttämöillä nähdään, heijastaa myös suomalaista yhteiskuntaa ja sen kykyä hyväksyä ihmisiä piiriinsä”, hän sanoo.
Suomalainen teatteri on perinteisesti ollut vahvasti yhteydessä kansaan ja todennäköisesti juuri tästä syystä suomalaiset ovat olleet aiempina vuosikymmeninä ahkeria käymään teatterissa.
“Jos tämä yhteys kansaan halutaan säilyttää, ei teatteria voi enää tehdä samalle yleisölle, kuin kaksikymmentä vuotta sitten”, Helavuori sanoo.
“Tarvitsemme estetiikkaa ja ajatuksia, jotka koskettavat uusia sukupolvia ja esimerkiksi maahanmuuttajataustaisia, monimuotoisia yleisöjä. Miksi he muuten tulisivat teatteriin?”
Helavuori antaa kiitosta esitystaiteelle, joka on rohkeasti ravistellut esimerkiksi sukupuolen binariteettia ja myös monipuolistanut representaatiota.
“Tosin moni näistäkin asioista tapahtuu edelleen siellä marginaalissa, taiteen reuna-alueilla, joista ihmiset eivät välttämättä tiedä mitään, eivätkä osaa mennä katsomaan, koska kukaan ei kerro”, hän sanoo.
Tällä hetkellä Helavuori sanoo olevansa etuoikeutettu, koska pystyy jatkamaan aktiivista toimijuutta, käymään esityksissä, tekemään ajatustyötä sekä kirjoittamaan – vapaana ja kiireettä.
“Koen suorastaan kylpeväni taiteessa. Ei ole mitään syytä lopettaa.”
Teksti: Elli Collan
Taideyliopiston promootio eli yliopisto-opintojen juhlallinen päätös järjestetään Helsingissä 16.–18. elokuuta 2024. Tilaisuudessa promovoidaan Taideyliopiston akatemioista valmistuneita maistereita ja tohtoreita. Promootiossa vihitään lisäksi kahdeksan kunniatohtoria, jotka edustavat alojensa edelläkävijöitä, taiteen koulutusta tai taiteen yhteiskunnallista asemaa ja merkitystä edistäneitä vaikuttajia Suomesta ja maailmalta.
Kuvataideakatemian, Sibelius-Akatemian ja Teatterikorkeakoulun johtokunnat sekä Taideyliopiston hallitus ovat nimenneet kunniatohtorit. Kunniatohtoriksi vihkiminen on korkein huomionosoitus, jonka yliopisto voi myöntää.
