Improvisoitu näytelmä pitää yleisön varpaillaan – moni purkaa jännitystä nauramalla
Improvisoidessaan näyttelijä on tyhjän päällä. Siksi lehtori Tiina Pirhonen pyrkii luomaan kurssillaan arvottamisesta vapaan tilan, jossa näyttelijä voi heittäytyä turvallisesti.
Marraskuun lopussa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa saa ensi-iltansa Improvisoitu näytelmä.
”Tai jos tarkkoja ollaan, niin improvisaatioteatterissa jokainen esitys on ensi-ilta”, esityksen ohjaaja Tiina Pirhonen täsmentää.
Teatterikorkeakoulussa lehtorina toimiva Pirhonen on opettanut näyttelijäntyötä ja improvisaatiota jo kolmekymmentä vuotta. Hän on tehnyt pitkän uran teatterissa ja valkokankaalla ja on yksi improvisaatioryhmä Stella Polariksen perustajista.
Improvisaatioteatterilla on pitkät perinteet televisioviihteessä. Thilia Thalia Thallallaa hauskuutti kansaa kahdeksankymmentäluvulla ja 2000-luvulla Putous nousi tv-ilmiöksi.
Televisio lienee vaikuttanut ihmisten käsityksiin improvisaatiosta koomisena hupailuna ja leikinlaskuna, mutta oikeasti improvisaatiossa on kyse vakavasta taiteenmuodosta ja taidosta, joka Pirhosen mukaan on aivan näyttelijäntaiteen ytimessä.
”Improvisaatiota tarvitaan kaikessa. Se on läsnäolon taitoa. Se on sitä, että osaa vaikuttua, tarjota ja heittäytyä. Vaikka näyttelisi miten tarkkaan käsikirjoitetussa ja ohjatussa esityksessä, niin jossain kohtaa pitää aina improvisoida”, Pirhonen sanoo.
Yksinkertaisimmillaan improvisaatiota tapahtuu silloinkin, kun näyttelijät harjoittelevat mitä tahansa esitystä ja tarjoavat ohjaajalle tapoja esittää kohtausta. Se, että joku sanelee millilleen, miten jokin kohtaus näytellään, on Pirhosen mukaan vanhanaikaista.
Turvallisesti epämukavuusalueella
Näyttelijäntyössä on paljon suojamekanismeja, jotka liittyvät kontrollin tarpeeseen. Improvisoidessaan näyttelijä on tyhjän päällä, minkä vuoksi turvassa olemisen tarve kasvaa. Silloin opitut strategiat, kuten esimerkiksi pelleily, puskevat helposti pintaan.
Kurssillaan Pirhonen pyrkii harjoitteiden avulla purkamaan opiskelijoiden suojamekanismeja turvallisesti. Tarkoitus on Pirhosen mukaan oppia tunnistamaan, milloin on oikeasti kuolemanvaarassa, ja milloin kyse on turhista luovuuden esteistä.
Vääränlaisen kontrollin minimoimiseksi improvisaatiokurssi tarjoaa opiskelijoille arvottamisesta vapaan tilan. Pirhonen korostaakin, ettei improvisaatiota voi milloinkaan arvottaa tehdessä, vaan vasta jälkeenpäin voi analysoida, mikä toimi ja mikä ei.
Kurssilla tehtävien harjoitteiden aikana Pirhonen ohjeistaa näyttelijöitä. Hän vinkkaa apukeinoja, joilla meneillään olevaa esitystä voi syventää ja viedä eteenpäin. Samalla hän sanoittaa tarkkailuvuorossa oleville opiskelijoille, mitä näyttämöllä tapahtuu.
”Improvisaatiotilannetta on vaikea jälkikäteen alkaa ohjeistamaan”, Pirhonen toteaa.
Pirhosen mukaan muita improvisaation onnistumisen kannalta tärkeitä tekijöitä ovat esimerkiksi sitoutuminen, luottamus ja taito luopua tarinan kannalta tarpeettomista ideoista, vaikka ne omasta mielestä tuntuisivatkin hyviltä.
Paljon on myös kyse ihan ihmisenä olemisen perusasioista.
”Et tuomitse, et kyynisesti suhtaudu toisen harjoitteluun tai keskeneräisyyteen, annat tukea ja niin edelleen”, Pirhonen luettelee.
Yleisö muuttaa tilanteen
Yleisö muuttaa improvisaation dynamiikkaa. Yleisön läsnä ollessa esiintyjille tulee herkästi tarve onnistua. Tulee paineita, joita ei harjoitustilanteessa ole.
”Homma on vaikeampi pitää vain näyttelijöiden välisenä,” Pirhonen kiteyttää.
Pirhonen muistelee monen vuoden takaista improvisaatioesitystä, joka käsitteli hyväksikäyttöä. Vakava aihe oli vaarassa luisua koomiseksi yleisön ensimmäisten naurujen jälkeen.
”Vaatii todella pokkaa, ettei käännetä jotain traagista kohtaa pelleilyksi”, Pirhonen sanoo.
Pirhosen mukaan yleisöllä on usein nauru herkässä. Nauru on katsojan tapa purkaa improvisaatiotilanteen jännittävyytä. Yleisö voi myös nähdä koomisena tilanteet, joissa näyttelijät ovat epävarmassa tilassa ja vasta tunnustelevat saamiaan mielikuvia.
“Vähän kuin futismatsi”
Teatterikorkeakoulun Improvisoitu näytelmä lähtee liikkeelle yleisön antamista lähtökohdista. Yksi esitys pitää sisällään tunnin mittaisen draaman ja 45 minuutin mittaisen musikaalin.
Yleensä esityksissä on Pirhosen mukaan jokin juoni, jossa on alku, keskikohta ja loppu.
”Parhaimmillaan esitys etenee täysin orgaanisesti ilman, että kenenkään tarvitsee alun jälkeen keksiä mitään. Se on vähän kuin futismatsi. Asetelma on periaatteessa selkeä, mutta lopputulos ei.”
Kuvat: Mitro Härkönen ja Petri Summanen
Improvisoitu näytelmä 30.11.–11.12. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Yksi esityksistä järjestetään Järvenpää-talossa. Lue lisää ja osta liput.