Aino Väisänen: ”Nukketeatterissa on paljon potentiaalia”
Nukketeatteriesitys Kisu on lavastajaksi valmistuvan Aino Väisäsen taiteellinen opinnäyte. Hän on Kisun käsikirjoittaja, lavastaja ja nukenrakentaja. Väisäsen sivuaineena oli kandivaiheessa nukketeatteri.
Nukketeatterin ilmaisullisiin ja visuaalisiin mahdollisuuksiin ei välttämättä törmää, ei Aalto-yliopistossa tai Taideyliopistossa, paitsi nyt. Aino Väisänenkään ei ole nukketeatterissa kylvetetty. Varhainen impulssi esineen mahdollisuuksiin syntyi Teininoita Sabrina -sarjasta.
”Kandivaiheessa Aallossa mietin sivuainetta. Muistin mahtavan animatronic -tekniikalla toteutetun puhuvan Salem-kissan, joka heitteli nenäkkäitä kommenttejaan. Salemia esitti kolme nukkenäyttelijää ja kaksi animatronic-nukkea,” hän muistelee.
Epätietoisuus nukketeatterista lajina saattaa aiheuttaa joillekin rajaavia ennakko-oletuksia.
”Nukketeatterista tulevat ensimmäisenä mieleen jotkut Neponen ja Jyrki tai Ransu-koira. Että se on jotain kämäistä ilman mitään taiteellista inputtia. Aikuisten nukketeatteri pääsee entistä huonommin kehittymään ja esille, kun Turun koulutus lopetettiin eikä uusia tekijöitä alalle enää tule.”
Väisäsen nukketeatterin sivuaineopinnot ovat toteutuneet lähinnä tee se itse -menetelmällä. Lavastajaksi alun perin valmistuneen nukketeatteritaiteilija Iida Vanttajan teoksen assarointi on opettanut paljon. ”Minulle Kisu on oppia kantapäänkin kautta. Juttelin Iidan kanssa Kisusta lavastuksen näkökulmasta, ja hän muistutti muun muassa nuketukseen soveltuvista tasoista nukettajien työergonomiaa ajatellen. Tällaiset hieman itsestään selvätkin asiat unohtuvat helposti, kun on uuden äärellä.”
Lajityyppi ei ole sidottu ihmisen realiteetteihin
Nukketeatteri edellyttää Väisäsen mielestä avoimuutta leikkiin ja erityyppiseen kuvitteluun kuin perinteinen teatteri. Nukketeatterin potentiaalisuus on sen rajattomuudessa esityksellistää todellisuutta, joka ei ole sidottu ihmisen realiteetteihin.
”Nukketeatteri on hieno lajityyppi pohtia ihmisen suhdetta toislajiseen. Ihmisillä on tarve inhimillistää ja lukea ja tulkita ympärillä olevaa vain oman kokemuksensa kautta. Esineiden kautta voit tarkastella eri materiaalisuuksia ilman projisointia niihin.”
”Parhaat nukketeatterikokemukset ovat sellaisia, joita ei osaa tai ole edes tarpeen sanoittaa. Niiden olemus on sanojen ulkopuolella.”
Kisun tekoprosessin aikana työryhmä mietti myös appropriaation kysymystä, oliko heillä oikeutta esittää sitä, mitä mahdollisesti kissa ajattelee ja tuntee ja onko heillä minkäänlaista pääsyä kissan sisäiseen maailmaan.
”Ei toisesta ihmisestäkään voi tietää, mikä hänen kokemuksensa on. Aivan samoin ei voi tietää sitäkään, mitä toislajinen kokee. Me halusimme miettiä, miltä kissana oleminen tuntuu. Prosessin kuluessa mietimme myös ihmisen ja eri lajien aikakäsityksiä. Miten kauan jokin aika kestää kissoille? Tässä teoksessahan kissan maailma rajautuu huoneen sisälle ja ikkunan kautta tehtyihin havaintoihin ulkona olevista linnuista. Tyttö sen sijaan poistuu ja tulee sitten jälleen kissan hetkeen,” Väisänen kuvaa.
”Kisua emme tahtoneet viedä komiikkaan, vaikka sitäkin löytyy. Paljon mietimme, onko teoksen kissa olemassa oikeasti vai vain tytön mielikuvituksessa. Tämähän on kissa, joka on tytön lapsuudesta aikuisuuteen. Teoksessa on vahvasti läsnä tyttöys ja sosiaaliset normit, joissa tytöksi kasvetaan. ”
Nukketeatterin kautta voi käsitellä aggression tunteita ja väkivaltaa ylipäänsä. Kisussa tyttö mielikuvitusleikissään kostaa, kiusaaja saa rangaistuksen. Kisussa on myös tytön toivekuvitelma kissan normeja rikkovasta päivästä, jossa kissa soittelee pilasoittoja, vierailee seksilinjalla, polttaa tupakkaa.
”Kisussa on lohduttamisen aspekti puhtaasti fyysisenä kokemuksena. Siinä näkyy se, miten ihmis-eläin suhteessa toimii jatkuvasti inhimillistäminen.”
Ihmisen syrjään astumisesta ja suhteesta toislajiseen
Kisussa vallitsee tasaveroinen, kunnioittava ja eettinen suhde toiseen. Kunnioitus toislajisuutta kohtaan ilmenee teoksessa myös siinä, että kissalla on kaksi nukettajaa. Nämä kaksi ihmistä asettautuvat näyttelijöinä syrjään ja altistavat itsensä kissana olemisen potentiaalille. Kaksi nukettajaa tekevät kissaesineen eläväksi. Katsojan huomio on kissassa, sen tavassa liikehtiä, sen tavassa nuolla tassujaan, tarttua kynsillään kankaaseen, kääntää päätään havainnon suuntaan ja sen tavassa liikutella häntäänsä. Katsoja seuraa tämän olennon mielenliikkeitä, jonka nukettajien ja kissanuken kanssaoleminen synnyttävät.
”Halusin tehdä esityksen, jossa esiintyjä ei ole nukettaja. Halusin, että esiintyjällä ja nukettajalla on fyysistä etäisyyttä ja he ovat väistämättä erillisiä,” Väisänen kertoo.
”Nukettajiksi ja näyttelijäksi oli vaikea löytää Teatterikorkeakoulun sisältä ihmisiä. Tarvitaan ihmisiä, jotka osaavat antaa nukelle tilaa ja suhtautua nukkeen omana henkilönään, yksilönään.”
”Kisu on rakennettu toden ympärille. Halusin rakentaa kissan, joka ei ole pehmolelukissa vaan muistuttaa mahdollisimman paljon oikeaa kissaa. Katsoimme kissavideoita, katsoimme, miten kissat hyppäävät, jotta fysiologisesti toteuttaisimme kissana olemisen oikein.”
”Nukketeatterin tekee mielenkiintoiseksi se, että nukettaja tai näyttelijä voi siirtää itsensä siihen objektiin. Nukettaja häviää, häneen ei kiinnitetä huomiota. Nukketeatterissa nukettajana näyttelijä luopuu egostaan.”
Kisussa kaksi nukettajaa ovat läsnä ihmishahmoissa teoksen visuaaliseen maailmaan soveltuvissa vaatteissa, eivät mustissa asuissa tai muutoin häivytettyinä. Tästä huolimatta katsojan havainto on nukettajien luomassa kissassa ja sen liikehahmossa.
Ihmiskeskeisyydestä luopuva syrjään astumisen ele on nukketeatterin posthumanismin ydintä. Miten nukketeatteri taidelajina soveltuu juuri ekokriisin ja ekologisen jälleenrakennuksen aikaan?
Väisänen vierastaa sanaa jälleenrakennus, koska siitä syntyy mielikuva, että rakennettaisiin samanlaista ihmisen ylivaltaan perustuvaa yhteiskuntaa kuin mikä aiemmin on vallinnut sen sijaan, että pyrittäisiin yhteiskuntaan, joka ei enää ole samalla tavoin ihmiskeskeinen. Siinä ihminen ymmärtää olevansa vain yksi toimija muiden joukossa.
”Nukketeatteri sopii hyvin posthumanistiseen ajatteluumme. Se pystyy tuomaan esiin muutakin kuin ihmiskeskeistä näkökulmaa ja ihmisen kokemusmaailmaa.”
Nukketeatteriin liittyy ei vain muiden materiaalisuuksien kunnioitus vaan myös kunnioitus materiaaleja kohtaan.
Vastuullisuudesta ja eettisyydestä
”Lavastajana minua askarruttaa jatkuvasti se, miten toteuttaa ekologisuutta omassa työssä. Edelleen minua kaduttaa näin jälkikäteen, miten paljon tuli ostetuksi raksamuovia yhteen aiempaan produktioon. Mutta valinnat eivät ole yksinkertaisia. Olen pohtinut, kannattaako enää edes opettaa vanhanaikaisia luontotuhoisia menetelmiä ja mitä vaihtoehtoja on olemassa. Ekologiset maalit -kurssilla esimerkiksi nousi esiin muovimaalin vaihtoehtona kananmunatempera. Mutta jos haluan pitää työskentelyssäni mukana myös toisten lajien kunnioituksen, onko kananmunien käyttö hyväksyttävää?”
Väisänen kertoo kamppailevansa jatkuvasti sen kanssa, onko oikeutta tehdä taidetta, joka kuluttaa luonnonvaroja ja materiaaleja.
”Olisi ihanaa, jos materiaaleja voisi helpommin uusiokäyttää. Mutta miten paljon voin käyttää aikaa ja resursseja muun työskentelyn ohessa kierrätettyjen ja ekologisten materiaalien metsästykseen? Kissanuken rakentamiseen ja kokeiluihin meni ihan tuhottomasti aikaa jo näiden materiaalien kanssa. Vaikka iso osa nukesta onkin kierrätysmateriaaleista, eivät esimerkiksi liimavalinnat olleet kaikista ekologisimpia. Parempien vaihtoehtojen löytäminen ja niiden kokeilu olisi tehnyt prosessista vielä pidemmän.”
Väisänen huomauttaa, että Teatterikorkeakoulun varaston tarjoamat materiaalit ovat uusiokäytettävissä ja kierrätettävissä. Vapaalla kentällä toimiva lähtee kuitenkin usein tyhjästä liikkeelle.
”Minua ei kiinnosta tyhjä näyttämö ja köyhä teatteri. Mitä voin tehdä hyvällä omallatunnolla? Omaa tekemistä on vaikea perustella, jos se merkitsee vain epäekologisuutta. Minua esimerkiksi kiinnostaa haptisuus ja pehmeät materiaalit, mutta esimerkiksi puuvillan viljely sitoo paljon luonnonvaroja.”
”Kisuun halusin pienen intiimin tilan, siksi hain tuotantopaikaksi studion sijaan harjoitussalia. Pieni tila mahdollisti myös pienemmän materiaalimäärän lavastuksessa ja koulun varastoilla pääsi pitkälle. Esimerkiksi teoksen seinärakenteiden tapetteihin jouduin lopulta käyttämään vain 30 euroa, ja tapetit ovat käytettävissä uudelleen tämän esityksen jälkeen.”
Teksti: Hanna Helavuori